1. tammikuuta 2015

Minä olen.

Omakuva.
Hyvin merkillinen asia.

Sitä tuntee olevansa jotain,
ja äkkiä et olekaan mitään.

Peilausta muihin.

Välillä katson itseäni peilistä
ja mietin,
että "olenpa minä kaunis"

"Vähän vino nenä
- ei sitä kyllä muut edes huomaa"

"Hyi miten inhottava vatsa minulle on tullut muutaman kuukauden aikana"

"Skippasin taas treenin"

Käyn jääkaapilla,
koska minä voin.

"En ole koskaan ollut tälläinen"
- ajattelen.

"Milloin minusta tuli tälläinen?"

"Vai olenko minä joskus ollut vain jotain muuta, mitä oikeasti olen.
Jos minä olenkin tälläinen?"

Kutsuin joskus tälläisiä ihmisiä luusereiksi.

"Minähän olen luuseri niin kuin kaikki ne muutkin"
- ajattelen.

Mihin katosi se glamour tästä elämästä?
Se, "Minä voin, ja pystyn parempaan" - ajattelu.
Mihin se katosi?

Tänään tajusin,
että kyllä minä olen melko epätasapanoinen ihminen.

Siis tajusin, että minä olen sellainen.
Ei siksi, että jokin olisi sen minulle aiheuttanut.

On niin helppo syyttää muita. Ulkopuolisia tekijöitä.

Tänään en syytä ketään.

Tälläinen minä olen.

16. lokakuuta 2014

Yksinäisyys

Yksinäisyys ei ole tässä
ei tässä huoneessa
ei tässä tyhjyydessä
ei näissä lakanoissa

Se tulee sisältä
se on unettomia öitä
se on raastavaa kaipuuta
se on sitä itseään

Se ei tule mistään
eikä se mene minnekkään
se on
ja se on ottanut paikkansa

Se on orjuuttanut sielun
se repii ja raiskaa
se ei anna armoa
etkä sitä edes pyydä

Se on repivä lohtu
eikä se hellitä
tyhjyyden perikuva
sisällä kuollut minä

tyhjyys

21. syyskuuta 2014

Suorittajan pieni elämä

Olen elossa. Vahvasti. Yli vuoden (kaksi?) kestänyt kiire ja järkyttävän tehokas ajankäyttö on ohi. On vain minä, pieni arkeni ja läsnäolo. Se on vaatinut täydellisen pysähtymisen ja kriittisyyden elämää kohtaan, jota elän ja olen aina elänyt.

Välillä ahdistun kaikesta tästä ajasta. Siitä, että minua ei odoteta jossain eikä minulla ole joka hetkelle jotain tähdellisempää tekemistä. Kuitenkin, yhä useammin koen ajan ja tilan vaipua ajatuksiini, itselleni positiivisena kokemuksena. Olen tässä.

Olen tehnyt suuria päätöksiä. Niiden kypsyttelyyn on mennytkin kuukausia. Olen repinyt hiuksia ja kironnut itseäni ja kykenemättömyyttäni päätöksiin. Nyt kuitenkin huomaan sen kaiken olleen osa yhtä suurempaa prosessia. Olen päästänyt irti monista pakkomielteistä, päähän pinttymistä, joissa ei ollut järkeä muuta kuin omassa päässäni. Näen asioita nyt jotenkin ulkoa päin, osaan arvostella tekemisiäni ulkopuolisin kasvoin ja ajatuksin. Tunnen kasvavani ihmisenä.

Olen elänyt viimeisen puoli vuotta ikään kuin odottaen jotain. Olen elänyt tulevaisuudessa.. Jos vielä tämän jaksan niin... Kun nyt nämä kuukaudet enää teen näin niin sitten... Tätähän minä olen halunnut, vaikka se ei tunnu hyvältä niin kohta se on ohi... Miksi odottaisin vielä puoli vuotta elämäni muutosta, miksi en alkaisi jo nyt toteuttaa itseäni paremmin. Tämähän on minun pieni elämäni. En ole tilivelvollinen kenellekään, vaikka vaihtaisin viisikymmentä kertaa suuntaa.

Elän suuressa muutoksessa tai oikeastaan yhdessä elämäni käännekohdassa. Tunnen sen. Ja luulen, ettei tästä ole paluuta. Ja se ei ahdista.

Sanotaan, että nuoruuden terävät kulmat alkavat pyöristyä vanhetessa. Ehkä se pitää osaksi paikkaansa. Tai sitten ihminen alkaa ymmärtämään itseään paremmin. Oppii elämään niiden reunojen, niiden tahdonvoiman olemassaolon julistusten kanssa. Niin, että osaa tyydyttää halujaan ja uskomuksiaan taitavammin. Ikään kuin osana suurempaa suunnitelmaa.

En tiedä, uskonko suurempaan suunnitelmaan, mutta välillä ajatus siitä ehkä lohduttaa.

Aion seuraavina viikkoina vaipua vieläkin syvemmälle oman tietoisuuteni tilaan.. Keskittyä itseeni.. Tunnustella..



-- Muistakaa pysähtyä.


8. heinäkuuta 2013

Menneisyyskö toistaa itseään

Jos joku olisi vuosi tai edes kuukausi sitten sanonut, että tulet lankeamaan samaan ansaan vielä toistekin. Et ole oppinut mitään edellisestä skandaalista, janoat samaa harmia kunnes ymmärrät sen merkityksen elämässäsi, tulet huomaamaan ettei asiat ole muuttuneet mihinkään... Olisin varmaan laittanut vastalauseeseen kaikki esimerkit siitä, kuinka hajottavaa oli olla toinen, kakkossijan nainen, odottaa yhteydenottoa ja hellyydenosoituksia toisen mielen ja halujen mukaan. Olisin vedonnut siihen, että sen verran kunnioitan itseäni, etten siihen enää lähtisi. En ole masokisti. Olisin sanonut, että minä en sellaista repaleista suhdetta kaipaa elämääni, olen nyt tarpeeksi tyytyväinen tähän mitä minulla on, jään odottamaan jotain parempaa.

Tieten tahtoen en olisi taas lähtenytkään. Tiedän, että on huono selitellä omia tekojaan sen perusteella, että jos jokin asia olisi mennyt niin tai näin niin en olisi lähtenyt mukaan tai olisin toiminut eri tavalla. Todennäköisesti istuisin edelleen tässä samassa paikassa pohtien samoja asioita, vaikka itsestä riippumattomat asiat olisivat menneetkin erilailla. On turha yrittää välttää vastuuta omista teoistaan. Jos vastuuta välttää tarpeeksi pitkälle, tulee oma elämä olemaan aika pitkälti toisten sanelemaa. Jotenkin olen kuitenkin taas tässä tilanteessa, vaikka vastalauseeni ovatkin olleet todella kokemuspohjaisia ja elämä on ollut opettavaista. Voisiko kaikki olla muka niin sattumaa, että samankaltaiset asiat tapahtuvat aina samoille ihmisille. En usko. Tässa elämässä, minussa, minulle tapahtuneissa asioissa, kokemuksessa itsestäni on oltava jotain sellaista, joka ajaa minut näihin tilanteisiin. Ehkä alitajuntaisesti, ehkä joskus osin tahdostakin johtuen. Mutta millä sitä pystyy ymmärtämään.


Minullahan on kapulat nytkin käsissä ja voin tehdä elämälläni mitä haluan. Voin laittaa ne kapulat rattaisiin koska vain ja sanoa, että tämä ei mene enää näin. Minä en ole tässä vain sinua ja sinun halujasi varten. Elän, ja elän vain itselleni. Minulla on haluja ja minun elämäni on muutakin kuin sinun elämäsi täyte.


Jokin ei kuitenkaan anna minun tehdä niin. Lopettaa kaikkea kuin seinään. Ehkä siksin, etten usko siihen, että kaikki olisi niin mustavalkoista. Joskus se olisi varmaan vain hyvä elää elämää mustan ja valkoisen puitteissa. Ettei aina tarvitsisi kaivaa jokaista väriä ja niiden sävyä, ja sekoittaa niistä omaansa. Onko tämä hulluus vain itseriittoisuuden tunnustelemista, jonkin draaman hakua elämään, onko se vain jännityksen tuomaa viehätystä vai ihan pelkästään elämää, joka vaan menee niin kuin sen pitääkin, riippumatta kenenkään tahdosta. 

Kuitenkin aika todennäköistä on, että jokin suurempi solmu elämässäni ei anna minun irtautua tästäkään suhteesta niin helposti. Mikä siinä sitten niin viehättää, että se tuntuu lähes mahdottomalta päästää irti. Sitä janoaa vastauksia ja suurta tunnetta. Sitä janoaa saada tietää, että olisiko tämä nyt kuitenkin juuri sitä oikeaa rakkautta. Rakkautta joka syttyy vaikeuksista huolimatta ja molemmat ovat valmiita tekemään ja uhraamaan sen eteen järjettömiä määriä omasta elämästään. Vain ja ainoastaan sen toisen puolesta. Ja sen puolesta mitä meillä yhdessä on. Voi kuinka hienoa olisikaan jakaa jonkun kanssa niin suuria tunteita, taistella niistä, olla samalla puolella. Olenko tosiaan pohjimmiltani näin romantikko, että uskon sen kaiken menevän niin? Tai vähintäänkin toivon sen menevän niin.

Tiedän, että tässä on paljon pelissä. Niin minulla kuin hänelläkin. Materiaalisesti ehkä minulla vähemmän; hänellä on oma talo, asuntolaina, avioliitto, yhdistyneet perheet, yhteinen elämä.. sormus merkkinä siitä kaikesta. Minulla vain tämä opiskelijaelämä, vuokra-asunto ja pienet tulot. Minun kokemukseni on kuitenkin se, että meillä on paljon yhdistäviäkin tekijöitä. Intohimo urheilua kohtaan on molemmilla vahva ja halua toimia sen parissa. Halu elää elämää omalla tavalla, ilman vahvoja asetettuja kaavoja, vapaammin. Intohimo toista kohtaan. Pitkät keskustelut elämän syvimmistäkin asioista tai pelkkä jutustelu. Hiljaisuus. Turvallisuuden tunne toisen seurassa ja halu jakaa asioita toisen kanssa.. Taidankin olla vain ihastunut?

Varmaan silkkaa hulluutta koko touhu. Who knows.

3. toukokuuta 2013

Masennuksesta voi ehkä sittenkin selvitä



Olen kärsinyt masennuksesta monia monia vuosia. Viimeiset kolme vuotta olen käynyt nuorten psykoterapiassa. Sen alkuajat ja koko prosessin aloittaminen  olivat valtavan rankkaa aikaa. Olin silloin myös sairaseläkkeellä burnoutin takia, josta johtuen psykiatrini kehoitti minua keskittymään nyt ainoastaan siihen terapiaan, etten rasittaisi itseäni enää liikaa asioilla "joita oli niin paljon hoidettavana". Keskittyisin nyt vain itseeni ja niihin asioihin, jotka saavat minulle joitain positiivisia kokemuksia.. 

Arkeni oli täysin harmaata puuroa. Makasin suurimman osan päivästä ja vuorokaudesta, en vain kyennyt liikkumaan, saatika tekemään mitään. Arjen tavalliset askareet tuntuivat ylitsepääsemättömiltä.. Asuinhan yksin, kaikki oli hoidettava itse. Perfektionistina podin kaikesta mahdollisesta huonoa omaa tuntoa, kun en ollut imuroinut tai pyyhkinyt pöytää.. en jaksanut pitää itsestäni huolta.. Päivän ainoa aktiviteetti saattoi olla kaupassa käynti, urheiluharrastus (niinä päivinä kun olin saanut itseni sinne pakotettua), kaverin kahvittelu.. muuten makasin omassa surkeudessani enkä tiennyt tietä ulos. En jaksanut edes uskoa siihen. 

Tuntui, että elämällä ei ole minulle mitään annettavaa tai se ei ainakaan ollut sen arvoista. Tai minun arvoistani. Haaveet ja unelmat näkyivät mielessäni vain haaleina muistikuvina siitä ajasta, jolloin uskoin siihen kaikkeen. Purin tunteitani piirustuksiin ja maalauksiin, kirjoitin runoja, jotka käsittelivät pelkkää ahdistusta ja kuoleman pelkoa. Mutta niistä oli apua.

Pelkäsin tekeväni itselleni jotain. Autolla ajaessa mietin jokaisen vastaan tulevan auton kohdalla, että mitä jos kääntäisin rattia. Tein älyttömiä ohituksia ja vasta jälkeen päin tajusin kuinka älyttömiä ne olivatkaan olleet. Joskus valtavan ahdistuksen ja adrenaliinin voimasta tartuin vain veitseen ja yritin saada sen kaiken pahan olon pois, kohdistamalla sen johonkin, saaden sen jollain tapaa edes konkreettiseksi. Niin, että en tuntisi enää mitään muuta kuin veitsen terävän viillon käsivarrellani ja voisin edes itkeä..

En kuitenkaan tuntenut mitään. Olin aikanani itkenyt niin paljon, että en enää pystynyt siihen. Mikään ei vain tuntunut miltään. Millään ei vaan tuntunut olevan mitään merkitystä. Ei mitään suurta, minkä takia pitäisi jaksaa. Ei se maailma pysähdy kuitenkaan, vaikka minä pysähtyisin. Kyllä ne olivat rankkoja aikoja. Ja ne arvet vain muistuttavat monesta tuskasta. Eivät ne haavat helpottaneet oloa kuin ehkä hetkellisesti. On oltava toinen keino muuttaa sitä tuskaa.. Fiksuna tyttönä tiesin, että viiltamisestä jää jälki ja viilsin niin, että ne eivät herätä epäilyjä. En halunnut kenenkään tietävän, häpesin niitä. Se oli tätä niin kutsuttua "kulissien ylläpitoa"...

Olin erittäin lähellä lähtöä lataamoon. Olisi tarvinnut sanoa vain kyllä, ja se olisi järjestynyt. Minua kuitenkin ahdisti niin paljon se, että siellä minua on joku pidättelemässä. En voi välttämättä lähteä, vaikka haluaisin. Minua saatettaisiin pakkohoitaa.. Ei, siihen en olisi henkisesti enää pystynyt. Olisin varmaan seonnut täysin. Jotenkin ymmärrän heitä, jotka sekoavat kunnolla vasta laitoksessa.

Toisaalta välillä lataamo tuntui ylitsepääsemättömän hyvältä ratkaisulta.
Olisi voinut antaa kaiken vain olla.

Just letting go...

Ei mitään, mistä huolehtia,
ei mitään, mitä TÄYTYISI tehdä.


Olen kärsinyt siis pitkään vaikeasta- ja keskivaikeasta masennuksesta. Siihen lisäksi paniikkihäiriö, ahdistuneisuushäiriö, univaikeudet.. lievää syömishäiriötä. Kaikkiin olen syönyt jotakin lääkettä ja aluksi kokeiltiin vaikka ja mitä.

Mikään lääke ei vain auttanut, joskus pahensi oloa. Sitten lisättiin annoksia, vaihdettiin merkkiä ja vaikuttavia aineita, kokeiltiin yhtä ja toisesta yritettiin päästä eroon. Vieroitus- aloitusoireet olivat kamalia, sen kamalan olon päälle mikä oli jo valmiiksi. Olin täysin lääkkeisiin pumpattuna. Lopulta söin niitä niin paljon, että käteni tärisivät jatkuvasti ja mielialani vaihteli miten sattuu. Aloin saamaan jo vähän psykosomaattisia oireitakin ja psykoosin omaista käyttäytymistä oli havaittavissa. Näissä pitää tietysti ottaa huomioon sen hetkisen henkisen tasapainoni huono laita, jolla on varmasti suuri vaikutus oireisiin. Vaikka eihän sitä silloin osannut ajatella, tietenkään.

Vaikeuksia oli tosiaan aluksi löytää oikeaa lääkettä, mutta todetakseni lääkärinkin puolesta, ei se oikea löydy kuin kokeilemalla. Ja pikku hiljaa alkoikin tuloksia näkymään. Sitten vähennettiin annoksia ja taas vähän lisättiin. Katsottiin minkä lopettaminen/aloittaminen aiheuttaa mitäkin oireita tai oireiden loppumista. Pikku hiljaa löydettiin toimiva kombinaatio niiden ja mielen välille.

Nyt olen ainakin vuoden verran syönyt samoja, toimivia lääkkeitä ja monia alettiin purkamaankin eli vähentämään annoksia järjestelmällisesti.  Paniikkihäiriön oireet ovat lähes täysin loppuneet, ahdistus on saatu normaalimittoihin, nukun suht hyvin (tosin nukahtamislääkkeiden avulla). Viimeksi hoitavaa psykiatriani olen tavannut ehkä yli puoli vuotta sitten tai enemmänkin aikaa on voinut kulua.. Kun alkuvaiheessa terapeuttini ohella (2-3 krt/vk), kävin hoitavalla psykiatrillani vähintään kerran kuussa tai joskus kaksikin kertaa.


Minusta tuntuu tällä hetkellä ensimmäsitä kertaa kuuteen vuoteen erittäin vahvasti siltä, että jopa

MINÄ!!!?

(Taustoja: lapsena/nuorena isän toimesta fyysisen ja henkisen väkivallan uhrina, 16-vuotiaana törkeän  joukkopahoinpitelyn uhriksi joutuneena (tästä johtuen tasapainoelimen vahingoittuminen päähän kohdistuneista iskuista järisytti mieltäni urheilukiellolla, josta johtuen lihosin yli kymmenen kiloa, itsetuntoni romahti, koulunkäynti ei onnistunut, kaikki oli sekaisin ja olin lähellä menettää valmistumiseni lukiosta), lukion jälkeen töistä loppuun palaneena, itsemurhan partaalla olleena, vaikeasti masentuneena, itsetunnon täysin menettäneenä, abortin tehneenä...)


..voin ehkä joskus kertoa Omasta Selviytymistarinastani. 
Olisiko tämä teksti jo osa sitä...

Minä... voiko se tosiaan olla mahdollista.