Nimimerkillä "Kaikki, nyt ja heti"

Tänään on tuntunut ihmeellisen ahdistavalta ajatella sitä, että me vain vanhenemme päivä päivältä. Ystäväni/serkkuni kanssa muistellessa vanhoja kiinnitin monesti huomiota siihen olotilaan, joka minulle tuli, kun puhuimme meenneessä muodossa jostakin tapahtumasta. Tyyliin: "Niin silloin joskus 8-9 vuotta sitten, kun.." tai "Juu, olen pelannut jalkapalloa hmm...14 vuotta" "Niiin, siitäkin on jo tosiaan melkein 10 vuotta.." . Siis mihin ne vuodet katoavat? Miten aika menee niin nopeasti? Todella ahdistavaa ajatella, että kymmenen vuoden päästä keskusteluumme saattaa ilmaantua sellaisia lukuja kuin 20 vuotta, 25 vuotta sitten. Niin se aika vaan kuluu. Ei sitä voi pysäyttää.

Tälläinen pohdinta saa väkisinkin myös miettimään sitä, että mitenkä haluaa ne seuraavat vuodet tai vuosikymmenet käyttää, kenen kanssa ja missä. Millä tavalla me sitten myöhemmin keskustelemme menneisyydestä, kadummeko jotain tekoja suuresti vai onko puhe pääosin miellyttävää ja tyytyväistä? Vai kadummeko kenties jotain, mikä on jäänyt tekemättä? Ahdistaa ajatella, että jokainen päivä pitäisi käyttää mahdollisimman hyvin hyödyksi ja tulevaisuutta ajatellen. Tällä tavalla miettien päivät tuntuvat vain lipuvan käsistä, eikä sitten ole oikein mihinkään tekemäänsä täysin tyytyväinen...

Pahinta olisi ehkä todella katua jotain, mikä on jäänyt tekemättä kuin jotain, mitä on tullut tehtyä. Noin ainakin yleisesti ajatellen... Minkähän lainen merkitys eletyllä elämällä loppu peleissä sitten on, kun/jos elää vanhaksi ja kelaa asioita taakse päin? Moni varmaan vastaisi, että tärkeintä on, että on ollut onnellinen. Mitä se onnellisuus sitten on? Sitä, että on hyvä suunnitelma ja elää sen mukaan vai se, että antaa elämän heitellä ja löytää sitä kautta tien maaliin. Kenelle sitten kai mitäkin... Iän ikuisiin kysymyksiin on niin monen laisia vastauksia, mutta eniten ne kai mietityttää, kun kyse on omasta elämästä. Silloin ei tunnu löytyvän yhtään yksinkertaista vastausta ja ratkaisua. Jokaisen täytyy ne vastaukset itse selvittää, ja siihen jos johonkin tarvitsee kärsivällisyyttä.

HUOH.

- Onko joku pohtinut samoja asioita ja missä määrin!? :D Kertokaa ihmeessä...

Viinaa, lääkkeitä ja psykoterapiaa

Ei voi mennä nukkumaan ilman rauhoittavaa, ahdituslääkettä ja masennuslääkettä.
Päivä ei lähde kunnolla käyntiin ilman pientä piristävää ja ahdistuslääkettä. Päivän normaalista tahdista pitää kiinni ahdistuslääkkeet tasaisin väliajoin otettuna. Paniikkikohtauksien varalle on beetasalpaajaa eli verenpainelääkettä paineen alentamiseksi tai sitten suoraan otettuna rauhoittavaa. Ja illalla alkaa sama rumba alusta.
Siinäkö se elämä sitten on?

Itsevihan tuntemuksia saa jo siitä, että tietää olevansa riippuvainen ainakin osasta näistä lääkkeistä. Loppuuko oravanpyörällä leikkiminen koskaan? Mikään ei tunnu muutenkaan riittävän. Ihmissuhteita viedään ja vielä tuo työpaikankin pois jääminen... Mitä vielä? En jaksaisi mitään ylimääräistä enää.

Elämä kulkee, vaikka sen ei aina haluaisi kulkevan tai ei odottaisi niin tapahtuvan. - Eipä tuo aina lohduta, kun silti koko sen ajan, joka sekunnin, minun täytyy tämä elämä elää.

Vai täytyykö?

Uuden alku?

Se on kyllä sellainen juttu, että rehellisyys maan perii. On tullut huomattua, että vaikka kuinka yrität pitää valhetta kasassa, ei se pysy niin ikuisesti. Pahimman sotkun saa varmastikin aikaiseksi niin, ettei oikein itsekään tiedä, kuinka pahasti onkaan sotkemassa asioitaan. Joko sitä sulkee silmänsä niiltä asioilta, jotka voisivat vähän kieliä seurauksista tai sitten sitä vaan painaa pipo silmillä menemään, eikä kuuntele itseään saatika muita. Hetki sitten oli vielä sellainen sotku kasassa, että harkitsin muuttamista Ivaloon, ja puhelinnumerosta Facebook-tilin poistamiseen.

Olen jo pidemmän aikaa leikkinyt tulella ja kokeillut omia rajojani ja ehkä vähän muidenkin. Olen elänyt sellaista niin kutsuttua "valhe-elämää" ja harrastanut kulissien ylläpitoa, oman terveydenkin kustannuksella. Osa siitä kaikesta on tapahtunut kuin itsestään ja ihan vahingossa, mutta korjausliikkeitä en ole virheitä huomattuanikaan tehnyt. Kuinka voikaan olla niin vaikeaa myöntää itselleen, että minä en pärjää. Että minulla ei kertakaikkisesti riitä enää energia, eikä motivaatio - ei ainakaan niin kuin minä haluaisin. Minut on pienestä pitäen opetettu tekemään asiat kunnolla tai sitten ei ollenkaan. Se oppi on juurtunut niin kovaa ja syvälle itsetuntooni, että vaadin itseltäni aivan tuhottoman paljon. Kaikki pitää tehdä 110%:sti - ja olenkohan sittenkään tyytyväinen?

Viime kesänä 2010 paloin aivan totaalisen loppuun. Painoin parhaimmillani 60 tuntia töitä viikossa ja siihen vielä lisättynä työmatkat, joihin kului 1-4 tuntia per päivä. Tein tosiaan neljässä eri kaupungissa töitä, ja kahden kuukauden sisällä laskin eri työpisteitä olleen yhdeksän. En vain kertakaikkisesti osannut sanoa EI. Pidin kirjaa kaikista menemisistäni ja tekemisistäni ja suunnittelin kalenterini huolella. Olin täysin sen armoilla, sillä ilman sitä en muistaisi tehdä mitään. Kalenteri oli henkireikäni. Jokaisen vapaan päivän kohdalla sanoin: "juu kyllä minä pääsen", "kyllä onnistuu!". Lopulta se meni siihen, että jokaisen vapaan illan tai aamun kanssa kävi samanlailla, ja sitten teinkin aamu- ja iltavuoroja milloin missäkin.

Kyllähän minua varoiteltiin ja sanottiin, etten jaksaisi. Minusta itsestäni tuntui, että tiedän rajani ja pystyn kyllä lopettamaan heti, kun tuntuu siltä. Rahan tienaamisen lisäksi motivaationi liittyi siihen kaikkeen työkokemukseen, jota sain. Haaveilin, että tässä olisi alku jollekin paljon suuremmalle. Olenhan aina ollut hyvin kunnianhimoinen... Jos joku kysyi, miksi tein niin paljon töitä, sanoin: "Musta tää on ihan kivaa, eikä edes tunnu työltä - eikä minulla nyt ole parempaakaan tekemistä" ja viittasin sillä siihen, että olen sinkku. Todelllisuudessa kukaan ei edes tiennyt, kuinka paljon oikeasti tein töitä. Koska kaikki ikään kuin tottui siihen, että olin aina töissä, pikkuhiljaa ei perääni enää edes soiteltu.

Työputki päättyi lopulta siihen, että muutama vuosi sitten saamani asentohuimauksen oireet palasivat. Menetin tasapainoni lähes kokonaan. Päässä vain pyöri makuuasennossakin ja minua piti taluttaa. Puolitoista tuntia ystäväni suostutteli minua menemään huomenna lääkäriin, eikä töihin. Sittenkin sanoin edelleen, että jos aamulla on jo parempi olo niin lähden töihin. Noh, eihän siitä mitään tullut. Suihkussakaan en voinut pitää silmiä kiinni hiuksia pestessäni, vaan pidin seinistä tukea. Ei siinä muu auttanut kuin mennä lääkäriin. Aluksi määrättiin kaksi viikkoa sairauslomaa, josta murenin täysin. Itkin sitä, etten pääse töihin, kun he minua siellä tarvitsevat! "Minun on pakko mennä" - toistelin. Jälkeen päin tämä kaikki kuulostaa niin oudolta, mitä päässäni on oikeasti silloin liikkunut!?

Olen kohta ollut kymmenen kuukautta putkeen sairauslomalla ja tätä ennen pätkittäin vuorotellen töissä ja saikulla. Eipä ole hääviä ollut elämä sillä aikaa. Pikkuhiljaa on alkanut tuntumaan jo vähän paremmalta, mutta töitä saa vielä tehdä sen eteen, että tästä selvitään. Otin ison askeleen viime viikolla, kun päätin irtisanoutua työstäni. Mitäpä siellä turhaan listoilla roikkumaan? Olo on jo helpottunut joissain määrin, vaikka kyllä se pahalta tuntuu edelleen, että joutui ns. luovuttamaan senkin suhteen. Tuntui vain, ettei sinne samaan paikkaan olisi enää paluuta. Tsemppaankin edelleen itseäni ajattelemalla, että jonkin loppu on aina jonkin uuden alku. Aiemmin kertomani sotku liittyikin juuri työrintamalle, mutta nyt irtisanouduttuani on nekin ongelmat poissa. Voin keskittyä vain itseeni, eikä tarvitse miettiä mitä muut ajattelevat poissaolostani tai siitä mitä teen sairauslomallani. Ihmiset kun eivät aina ymmärrä, että ei sitä voi neljän seinän sisälle jähmettyä ja odottaa ihmettä!

Mielenkiintoisia sivuja mm. loppuun palamisesta ja masennuksen psykologisista syistä

Plaza.fi/ellit - Loppuun palaminen voi olla uuden alku
http://tiedostamaton.net - Masennuksen psykologisia syitä
http://www.uranus.fi - Tunne itsesi paremmin - testaa itsesi
http://www.tohtori.fi/ - Työuupumus

Kyllähän se on hienoa, kun SUOMI pärjää maailmalla!

Aivan mielettömän upeat kultajuhlat eilen Kauppatorilla! Koko Helsinki raikasi, kun Leijonat saapuivat ihmisten keskuuteen tunnelmoimaan voittoa. Ei liene kenellekään epäselvää, että Suomesta tuli sunnuntaina jääkiekon uusi maailman mestari.

Väkeä maanantain vastaanottoon oli saapunut paljon pidemmältäkin kuin vain Helsingistä. Jokainen oli tullut ikuistamaan 16 vuotta kestäneen odotuksemme loppumista. Suomen liput heiluivat ja ihmiset nostivat toinen toistensa tunnelmaa yhä enemmän. Osa kiipesi talojen katoille, lipputankoihin, seisoivat aidoilla ja bajamajojen päällä, jotta mitään ei jäisi näkemättä - ja kokematta.

Suomalainen kansa oli enemmän sosiaalista kuin varmaan ikinä kukaan on osannut meistä edes kuvitella. Paras juhlafiilis löytyi kaduilta, vaikka jokainen kuppilakin oli täyteen tuupattu ja tunnelmaa ei voi niissäkään yhtään aliarvioida. Mannerheimintiellä keskipientareella seistessämme ohi kulkevat autoilijat heittivät ikkunoista yläfemmoja kanssamme, ja kaikki halailivat, kättelivät ja onnittelivat toisiaan tuttavallisesti. Ihmiset olivat pukeutuneet Leijona- ja Suomihenkisesti, lauloivat yhteislauluja, ajoivat teeman mukaisilla autoilla, heiluttivat Suomen lippuja ja kiipeilivät nostureiden ja patsaiden päälle. Menoa riitti aamuun saakka.

Pakko myöntää, että sunnuntain finaalimatsista lähtien olen ollut aidosti ylpeä suomalaisuudestani ja hurrannut vilpittömästi täydestä sydämestäni Leijonille.

"POIKA ON TULLUT KOTIIN! Nyt poika saunoo! Se valvoo, se liikkuu ja se rällää, katseellaan mällää! POIKA ON TULLUT KOTIIN!!!! " Poju - Poika saunoo

Mielen hallintaa!

Kyllä siivoaminen on terapeuttista hommaa. Siinä kun puunaa ja kiillottaa niin aivot ehtii tehdä hirveästi töitä niin alitajuntasesti kuin ihan tietoisestikin. Tänään on ollut ihan mieletön päivä ja ainoa mitä olen tehnyt on siivoaminen. Olen pessyt pyykkiä ja astioita hullun lailla ja pesin kylpyhuoneen ja wc:n ihan perinpohjaisesti. Jotenkin tulee aina niin hyvä olo kun saa jotain noin konkreettista aikaan. Tällä hetkellä itsellä on hirveästi asoita pohdittavana ja pitäisi tehdä päätöksiä joka suuntaan. On myös paljon asioita, joille ei yksinkertaisesti voi tehdä tällä sekunnilla yhtään mitään. Pitää vain odottaa, että aika tekee tehtävänsä.

Joskus sitä toivoo, että aikaa voisi nopeuttaa tai jopa hypätä joidenkin osioiden yli ihan huomaamatta. Kuitenkin kaikki tämä on vain elämää, ja huominen tulee, odotit sitä tai et. Aina välillä pitäisi muistaa pysähtyä ja miettiä oman elämänsä prioriteetteja, että mikä on oikeasti tärkeätä - minulle. Itse otin aluksi ihan hirveät paineet työstä, jossa en edes viihtynyt. Olin itselleni vihainen siitä, että otin loparit. Muutamien ihmisten kanssa keskusteltuani tajusin, että noita tulee ja menee. Eikä kyseinen työ liittynyt edes millään tavalla tulevaisuuteni ammattiin! Turhaanko sitä rakentaa elämäänsä sellaisen tukiverkoston päälle, jonka tietää jo etukäteen olevan vain kulunut harso. Sitäpaitsi jonkin loppu on aina jonkin uuden alku. :)

Keväisin tunnelmin

Näin uuden blogini ja kevään kunniaksi julkaisen yhden kirjoittamistani runoista :)

Kevään raikkaus

Kevätkukkasilla on 
rautainen varsi,
kun ne puskevat läpi 
roudan jättämän maan.

Ilmassa leijuu tuoksuja
toisiinsa sekoittuen.
Kielellä ilman kosteus
maistuu kirpeän pehmeälle.

Varpaissa on pisaroita.
Ja puukatos hieman notkollaan
sulavan lumen painosta.

    tip

        tip

      tip

Loputonta raikkautta!

Tämä ja muita runoja on luettavissa täällä !