Se on kyllä sellainen juttu, että rehellisyys maan perii. On tullut huomattua, että vaikka kuinka yrität pitää valhetta kasassa, ei se pysy niin ikuisesti. Pahimman sotkun saa varmastikin aikaiseksi niin, ettei oikein itsekään tiedä, kuinka pahasti onkaan sotkemassa asioitaan. Joko sitä sulkee silmänsä niiltä asioilta, jotka voisivat vähän kieliä seurauksista tai sitten sitä vaan painaa pipo silmillä menemään, eikä kuuntele itseään saatika muita. Hetki sitten oli vielä sellainen sotku kasassa, että harkitsin muuttamista Ivaloon, ja puhelinnumerosta Facebook-tilin poistamiseen.
Olen jo pidemmän aikaa leikkinyt tulella ja kokeillut omia rajojani ja ehkä vähän muidenkin. Olen elänyt sellaista niin kutsuttua "valhe-elämää" ja harrastanut kulissien ylläpitoa, oman terveydenkin kustannuksella. Osa siitä kaikesta on tapahtunut kuin itsestään ja ihan vahingossa, mutta korjausliikkeitä en ole virheitä huomattuanikaan tehnyt. Kuinka voikaan olla niin vaikeaa myöntää itselleen, että minä en pärjää. Että minulla ei kertakaikkisesti riitä enää energia, eikä motivaatio - ei ainakaan niin kuin minä haluaisin. Minut on pienestä pitäen opetettu tekemään asiat kunnolla tai sitten ei ollenkaan. Se oppi on juurtunut niin kovaa ja syvälle itsetuntooni, että vaadin itseltäni aivan tuhottoman paljon. Kaikki pitää tehdä 110%:sti - ja olenkohan sittenkään tyytyväinen?
Viime kesänä 2010 paloin aivan totaalisen loppuun. Painoin parhaimmillani 60 tuntia töitä viikossa ja siihen vielä lisättynä työmatkat, joihin kului 1-4 tuntia per päivä. Tein tosiaan neljässä eri kaupungissa töitä, ja kahden kuukauden sisällä laskin eri työpisteitä olleen yhdeksän. En vain kertakaikkisesti osannut sanoa EI. Pidin kirjaa kaikista menemisistäni ja tekemisistäni ja suunnittelin kalenterini huolella. Olin täysin sen armoilla, sillä ilman sitä en muistaisi tehdä mitään. Kalenteri oli henkireikäni. Jokaisen vapaan päivän kohdalla sanoin: "juu kyllä minä pääsen", "kyllä onnistuu!". Lopulta se meni siihen, että jokaisen vapaan illan tai aamun kanssa kävi samanlailla, ja sitten teinkin aamu- ja iltavuoroja milloin missäkin.
Kyllähän minua varoiteltiin ja sanottiin, etten jaksaisi. Minusta itsestäni tuntui, että tiedän rajani ja pystyn kyllä lopettamaan heti, kun tuntuu siltä. Rahan tienaamisen lisäksi motivaationi liittyi siihen kaikkeen työkokemukseen, jota sain. Haaveilin, että tässä olisi alku jollekin paljon suuremmalle. Olenhan aina ollut hyvin kunnianhimoinen... Jos joku kysyi, miksi tein niin paljon töitä, sanoin: "Musta tää on ihan kivaa, eikä edes tunnu työltä - eikä minulla nyt ole parempaakaan tekemistä" ja viittasin sillä siihen, että olen sinkku. Todelllisuudessa kukaan ei edes tiennyt, kuinka paljon oikeasti tein töitä. Koska kaikki ikään kuin tottui siihen, että olin aina töissä, pikkuhiljaa ei perääni enää edes soiteltu.
Työputki päättyi lopulta siihen, että muutama vuosi sitten saamani asentohuimauksen oireet palasivat. Menetin tasapainoni lähes kokonaan. Päässä vain pyöri makuuasennossakin ja minua piti taluttaa. Puolitoista tuntia ystäväni suostutteli minua menemään huomenna lääkäriin, eikä töihin. Sittenkin sanoin edelleen, että jos aamulla on jo parempi olo niin lähden töihin. Noh, eihän siitä mitään tullut. Suihkussakaan en voinut pitää silmiä kiinni hiuksia pestessäni, vaan pidin seinistä tukea. Ei siinä muu auttanut kuin mennä lääkäriin. Aluksi määrättiin kaksi viikkoa sairauslomaa, josta murenin täysin. Itkin sitä, etten pääse töihin, kun he minua siellä tarvitsevat! "Minun on pakko mennä" - toistelin. Jälkeen päin tämä kaikki kuulostaa niin oudolta, mitä päässäni on oikeasti silloin liikkunut!?
Olen kohta ollut kymmenen kuukautta putkeen sairauslomalla ja tätä ennen pätkittäin vuorotellen töissä ja saikulla. Eipä ole hääviä ollut elämä sillä aikaa. Pikkuhiljaa on alkanut tuntumaan jo vähän paremmalta, mutta töitä saa vielä tehdä sen eteen, että tästä selvitään. Otin ison askeleen viime viikolla, kun päätin irtisanoutua työstäni. Mitäpä siellä turhaan listoilla roikkumaan? Olo on jo helpottunut joissain määrin, vaikka kyllä se pahalta tuntuu edelleen, että joutui ns. luovuttamaan senkin suhteen. Tuntui vain, ettei sinne samaan paikkaan olisi enää paluuta. Tsemppaankin edelleen itseäni ajattelemalla, että jonkin loppu on aina jonkin uuden alku. Aiemmin kertomani sotku liittyikin juuri työrintamalle, mutta nyt irtisanouduttuani on nekin ongelmat poissa. Voin keskittyä vain itseeni, eikä tarvitse miettiä mitä muut ajattelevat poissaolostani tai siitä mitä teen sairauslomallani. Ihmiset kun eivät aina ymmärrä, että ei sitä voi neljän seinän sisälle jähmettyä ja odottaa ihmettä!
Mielenkiintoisia sivuja mm. loppuun palamisesta ja masennuksen psykologisista syistä
Plaza.fi/ellit - Loppuun palaminen voi olla uuden alku
http://tiedostamaton.net - Masennuksen psykologisia syitä
http://www.uranus.fi - Tunne itsesi paremmin - testaa itsesi
http://www.tohtori.fi/ - Työuupumus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti