Olen kärsinyt masennuksesta monia monia vuosia. Viimeiset kolme vuotta olen käynyt nuorten psykoterapiassa. Sen alkuajat ja koko prosessin aloittaminen olivat valtavan rankkaa aikaa. Olin silloin myös sairaseläkkeellä burnoutin takia, josta johtuen psykiatrini kehoitti minua keskittymään nyt ainoastaan siihen terapiaan, etten rasittaisi itseäni enää liikaa asioilla "joita oli niin paljon hoidettavana". Keskittyisin nyt vain itseeni ja niihin asioihin, jotka saavat minulle joitain positiivisia kokemuksia..
Arkeni oli täysin harmaata puuroa. Makasin suurimman osan päivästä ja vuorokaudesta, en vain kyennyt liikkumaan, saatika tekemään mitään. Arjen tavalliset askareet tuntuivat ylitsepääsemättömiltä.. Asuinhan yksin, kaikki oli hoidettava itse. Perfektionistina podin kaikesta mahdollisesta huonoa omaa tuntoa, kun en ollut imuroinut tai pyyhkinyt pöytää.. en jaksanut pitää itsestäni huolta.. Päivän ainoa aktiviteetti saattoi olla kaupassa käynti, urheiluharrastus (niinä päivinä kun olin saanut itseni sinne pakotettua), kaverin kahvittelu.. muuten makasin omassa surkeudessani enkä tiennyt tietä ulos. En jaksanut edes uskoa siihen.
Tuntui, että elämällä ei ole minulle mitään annettavaa tai se ei ainakaan ollut sen arvoista. Tai minun arvoistani. Haaveet ja unelmat näkyivät mielessäni vain haaleina muistikuvina siitä ajasta, jolloin uskoin siihen kaikkeen. Purin tunteitani piirustuksiin ja maalauksiin, kirjoitin runoja, jotka käsittelivät pelkkää ahdistusta ja kuoleman pelkoa. Mutta niistä oli apua.
Pelkäsin tekeväni itselleni jotain. Autolla ajaessa mietin jokaisen vastaan tulevan auton kohdalla, että mitä jos kääntäisin rattia. Tein älyttömiä ohituksia ja vasta jälkeen päin tajusin kuinka älyttömiä ne olivatkaan olleet. Joskus valtavan ahdistuksen ja adrenaliinin voimasta tartuin vain veitseen ja yritin saada sen kaiken pahan olon pois, kohdistamalla sen johonkin, saaden sen jollain tapaa edes konkreettiseksi. Niin, että en tuntisi enää mitään muuta kuin veitsen terävän viillon käsivarrellani ja voisin edes itkeä..
En kuitenkaan tuntenut mitään. Olin aikanani itkenyt niin paljon, että en enää pystynyt siihen. Mikään ei vain tuntunut miltään. Millään ei vaan tuntunut olevan mitään merkitystä. Ei mitään suurta, minkä takia pitäisi jaksaa. Ei se maailma pysähdy kuitenkaan, vaikka minä pysähtyisin. Kyllä ne olivat rankkoja aikoja. Ja ne arvet vain muistuttavat monesta tuskasta. Eivät ne haavat helpottaneet oloa kuin ehkä hetkellisesti. On oltava toinen keino muuttaa sitä tuskaa.. Fiksuna tyttönä tiesin, että viiltamisestä jää jälki ja viilsin niin, että ne eivät herätä epäilyjä. En halunnut kenenkään tietävän, häpesin niitä. Se oli tätä niin kutsuttua "kulissien ylläpitoa"...
Olin erittäin lähellä lähtöä lataamoon. Olisi tarvinnut sanoa vain kyllä, ja se olisi järjestynyt. Minua kuitenkin ahdisti niin paljon se, että siellä minua on joku pidättelemässä. En voi välttämättä lähteä, vaikka haluaisin. Minua saatettaisiin pakkohoitaa.. Ei, siihen en olisi henkisesti enää pystynyt. Olisin varmaan seonnut täysin. Jotenkin ymmärrän heitä, jotka sekoavat kunnolla vasta laitoksessa.
Toisaalta välillä lataamo tuntui ylitsepääsemättömän hyvältä ratkaisulta.
Olisi voinut antaa kaiken vain olla.
Just letting go...
Ei mitään, mistä huolehtia,
ei mitään, mitä TÄYTYISI tehdä.
Olen kärsinyt siis pitkään vaikeasta- ja keskivaikeasta masennuksesta. Siihen lisäksi paniikkihäiriö, ahdistuneisuushäiriö, univaikeudet.. lievää syömishäiriötä. Kaikkiin olen syönyt jotakin lääkettä ja aluksi kokeiltiin vaikka ja mitä.
Arkeni oli täysin harmaata puuroa. Makasin suurimman osan päivästä ja vuorokaudesta, en vain kyennyt liikkumaan, saatika tekemään mitään. Arjen tavalliset askareet tuntuivat ylitsepääsemättömiltä.. Asuinhan yksin, kaikki oli hoidettava itse. Perfektionistina podin kaikesta mahdollisesta huonoa omaa tuntoa, kun en ollut imuroinut tai pyyhkinyt pöytää.. en jaksanut pitää itsestäni huolta.. Päivän ainoa aktiviteetti saattoi olla kaupassa käynti, urheiluharrastus (niinä päivinä kun olin saanut itseni sinne pakotettua), kaverin kahvittelu.. muuten makasin omassa surkeudessani enkä tiennyt tietä ulos. En jaksanut edes uskoa siihen.
Tuntui, että elämällä ei ole minulle mitään annettavaa tai se ei ainakaan ollut sen arvoista. Tai minun arvoistani. Haaveet ja unelmat näkyivät mielessäni vain haaleina muistikuvina siitä ajasta, jolloin uskoin siihen kaikkeen. Purin tunteitani piirustuksiin ja maalauksiin, kirjoitin runoja, jotka käsittelivät pelkkää ahdistusta ja kuoleman pelkoa. Mutta niistä oli apua.
Pelkäsin tekeväni itselleni jotain. Autolla ajaessa mietin jokaisen vastaan tulevan auton kohdalla, että mitä jos kääntäisin rattia. Tein älyttömiä ohituksia ja vasta jälkeen päin tajusin kuinka älyttömiä ne olivatkaan olleet. Joskus valtavan ahdistuksen ja adrenaliinin voimasta tartuin vain veitseen ja yritin saada sen kaiken pahan olon pois, kohdistamalla sen johonkin, saaden sen jollain tapaa edes konkreettiseksi. Niin, että en tuntisi enää mitään muuta kuin veitsen terävän viillon käsivarrellani ja voisin edes itkeä..
En kuitenkaan tuntenut mitään. Olin aikanani itkenyt niin paljon, että en enää pystynyt siihen. Mikään ei vain tuntunut miltään. Millään ei vaan tuntunut olevan mitään merkitystä. Ei mitään suurta, minkä takia pitäisi jaksaa. Ei se maailma pysähdy kuitenkaan, vaikka minä pysähtyisin. Kyllä ne olivat rankkoja aikoja. Ja ne arvet vain muistuttavat monesta tuskasta. Eivät ne haavat helpottaneet oloa kuin ehkä hetkellisesti. On oltava toinen keino muuttaa sitä tuskaa.. Fiksuna tyttönä tiesin, että viiltamisestä jää jälki ja viilsin niin, että ne eivät herätä epäilyjä. En halunnut kenenkään tietävän, häpesin niitä. Se oli tätä niin kutsuttua "kulissien ylläpitoa"...
Olin erittäin lähellä lähtöä lataamoon. Olisi tarvinnut sanoa vain kyllä, ja se olisi järjestynyt. Minua kuitenkin ahdisti niin paljon se, että siellä minua on joku pidättelemässä. En voi välttämättä lähteä, vaikka haluaisin. Minua saatettaisiin pakkohoitaa.. Ei, siihen en olisi henkisesti enää pystynyt. Olisin varmaan seonnut täysin. Jotenkin ymmärrän heitä, jotka sekoavat kunnolla vasta laitoksessa.
Toisaalta välillä lataamo tuntui ylitsepääsemättömän hyvältä ratkaisulta.
Olisi voinut antaa kaiken vain olla.
Just letting go...
Ei mitään, mistä huolehtia,
ei mitään, mitä TÄYTYISI tehdä.
Olen kärsinyt siis pitkään vaikeasta- ja keskivaikeasta masennuksesta. Siihen lisäksi paniikkihäiriö, ahdistuneisuushäiriö, univaikeudet.. lievää syömishäiriötä. Kaikkiin olen syönyt jotakin lääkettä ja aluksi kokeiltiin vaikka ja mitä.
Mikään lääke ei vain auttanut, joskus pahensi oloa. Sitten lisättiin annoksia, vaihdettiin merkkiä ja vaikuttavia aineita, kokeiltiin yhtä ja toisesta yritettiin päästä eroon. Vieroitus- aloitusoireet olivat kamalia, sen kamalan olon päälle mikä oli jo valmiiksi. Olin täysin lääkkeisiin pumpattuna. Lopulta söin niitä niin paljon, että käteni tärisivät jatkuvasti ja mielialani vaihteli miten sattuu. Aloin saamaan jo vähän psykosomaattisia oireitakin ja psykoosin omaista käyttäytymistä oli havaittavissa. Näissä pitää tietysti ottaa huomioon sen hetkisen henkisen tasapainoni huono laita, jolla on varmasti suuri vaikutus oireisiin. Vaikka eihän sitä silloin osannut ajatella, tietenkään.
Vaikeuksia oli tosiaan aluksi löytää oikeaa lääkettä, mutta todetakseni lääkärinkin puolesta, ei se oikea löydy kuin kokeilemalla. Ja pikku hiljaa alkoikin tuloksia näkymään. Sitten vähennettiin annoksia ja taas vähän lisättiin. Katsottiin minkä lopettaminen/aloittaminen aiheuttaa mitäkin oireita tai oireiden loppumista. Pikku hiljaa löydettiin toimiva kombinaatio niiden ja mielen välille.
Nyt olen ainakin vuoden verran syönyt samoja, toimivia lääkkeitä ja monia alettiin purkamaankin eli vähentämään annoksia järjestelmällisesti. Paniikkihäiriön oireet ovat lähes täysin loppuneet, ahdistus on saatu normaalimittoihin, nukun suht hyvin (tosin nukahtamislääkkeiden avulla). Viimeksi hoitavaa psykiatriani olen tavannut ehkä yli puoli vuotta sitten tai enemmänkin aikaa on voinut kulua.. Kun alkuvaiheessa terapeuttini ohella (2-3 krt/vk), kävin hoitavalla psykiatrillani vähintään kerran kuussa tai joskus kaksikin kertaa.
Vaikeuksia oli tosiaan aluksi löytää oikeaa lääkettä, mutta todetakseni lääkärinkin puolesta, ei se oikea löydy kuin kokeilemalla. Ja pikku hiljaa alkoikin tuloksia näkymään. Sitten vähennettiin annoksia ja taas vähän lisättiin. Katsottiin minkä lopettaminen/aloittaminen aiheuttaa mitäkin oireita tai oireiden loppumista. Pikku hiljaa löydettiin toimiva kombinaatio niiden ja mielen välille.
Nyt olen ainakin vuoden verran syönyt samoja, toimivia lääkkeitä ja monia alettiin purkamaankin eli vähentämään annoksia järjestelmällisesti. Paniikkihäiriön oireet ovat lähes täysin loppuneet, ahdistus on saatu normaalimittoihin, nukun suht hyvin (tosin nukahtamislääkkeiden avulla). Viimeksi hoitavaa psykiatriani olen tavannut ehkä yli puoli vuotta sitten tai enemmänkin aikaa on voinut kulua.. Kun alkuvaiheessa terapeuttini ohella (2-3 krt/vk), kävin hoitavalla psykiatrillani vähintään kerran kuussa tai joskus kaksikin kertaa.
Minusta tuntuu tällä hetkellä ensimmäsitä kertaa kuuteen vuoteen erittäin vahvasti siltä, että jopa
MINÄ!!!?
(Taustoja: lapsena/nuorena isän toimesta fyysisen ja henkisen väkivallan uhrina, 16-vuotiaana törkeän joukkopahoinpitelyn uhriksi joutuneena (tästä johtuen tasapainoelimen vahingoittuminen päähän kohdistuneista iskuista järisytti mieltäni urheilukiellolla, josta johtuen lihosin yli kymmenen kiloa, itsetuntoni romahti, koulunkäynti ei onnistunut, kaikki oli sekaisin ja olin lähellä menettää valmistumiseni lukiosta), lukion jälkeen töistä loppuun palaneena, itsemurhan partaalla olleena, vaikeasti masentuneena, itsetunnon täysin menettäneenä, abortin tehneenä...)
MINÄ!!!?
(Taustoja: lapsena/nuorena isän toimesta fyysisen ja henkisen väkivallan uhrina, 16-vuotiaana törkeän joukkopahoinpitelyn uhriksi joutuneena (tästä johtuen tasapainoelimen vahingoittuminen päähän kohdistuneista iskuista järisytti mieltäni urheilukiellolla, josta johtuen lihosin yli kymmenen kiloa, itsetuntoni romahti, koulunkäynti ei onnistunut, kaikki oli sekaisin ja olin lähellä menettää valmistumiseni lukiosta), lukion jälkeen töistä loppuun palaneena, itsemurhan partaalla olleena, vaikeasti masentuneena, itsetunnon täysin menettäneenä, abortin tehneenä...)
..voin ehkä joskus kertoa Omasta Selviytymistarinastani.
Olisiko tämä teksti jo osa sitä...
Olisiko tämä teksti jo osa sitä...
Minä... voiko se tosiaan olla mahdollista.
